Nyt tärähti!
Keskustelu (meidän tulevan äänigurun) Jaakko Aution kanssa oli todella innostava. Keskustelimme äänimaailman roolista ja merkityksestä Sukarin elämänkaaren hahmottamisessa. Miten eri teemoja voidaan alleviivata tai häivyttää musiikin avulla? Tekemättömyyden ja “olemattomuuden” pelko, uskonnollisuuden transfer-vaikutus työn etiikkaan, ääni laukaisevan tekijän kuvaajana, kiihdytys ja pakonomainen tavoitteellisuus – kunnes tulee laukeaminen! Ja millä tavalla! Katsotaan mitä tästä kehkeytyy.
Toivottavasti nuori Harri-Sukari on asioista edes yhtään samaa mieltä niin tästä tulee hyvä juttu!
Samalla murhe on sanoin kuvaamaton, verinen tiistai Kauhajoella ei häivy mielestä koskaan. Annukka joutuu kohtaamaan asian myös paikallisen koulun rehtorin ominaisuudessa; soitti juuri että hän on ihan poikki.
Lähes yksitoista sielua lensi taivaaseen mutta kuka teki enkelin eteiseen?
Kategoria(t): Sukari -näytelmä
Jawa on hyvässä iskussa, nopeusmittari on edelleen rikki joten ajelen “perstuntumalla” ja pelästyn aina kun takaa lähestyy auto; sain kesällä kunnon maksushekin kun ohitin hassunpunaisen Corollan joka osoittautuikin siviili-, you know what. Kortin sain kuukauden odottelun jälkeen ja nyt odottelen mistä saan kuukauden tilin jotta maksu hoituisi.
Maanantaina olin Stadian tiloissa Hesassa kuuntelemassa ja katsomassa teatteriesitystä ilman puhetta. Rivien välistä -niminen esitys oli todella hyvä, jaakko on mestari ja ohjaaja ihan velho, menkää katsomaan jos proggis menee vielä.
Tänään opetin Laureassa liiketoimintastrategioita ja siinä yhteydessä sipaistiin kasvun käsitettä; miksi esimerkiksi joku Rantalaisen Tilikonserni siirtyi kasvu-uralle noin kymmenen vuotta sitten oltuaan siihen asti pieni 20 hengen firma. Nyt niillä on toimisto joka niemessä ja notkossa, väkeä sadoittain ja tavoitteet vaan tulla yhä isommaksi. Mikä saa järkevät yrittäjä-ihmiset hurahtamaan kasvuun? Miksi yksi pieni vaatimaton Corolla ei riitä, miksi pitää alkaa elää muhkealla korolla?
Kategoria(t): Sukari -näytelmä
Erlend Loe on loistava kirjailija. Hän kirjoittaa omalla tyylillään, naiivin realistisesti, turhaa mystiikkaa välttäen. Vihaan turhaa mystiikkaa. Siksi en koskaan ole pitänyt fantasiaelokuvista tai -kirjallisuudesta. Ehkä minulla on vaan huono mielikuvitus. En usko mihinkään yliluonnolliseen. Minua ärsyttää aina suunnattomasti fantasiahahmot, niillä on selkeät kohderyhmät, joille ne ovat muka tosi kiehtovia. Muka kiehtovuus ei kiehdo minua. Ihmisillä on varmasti omat tavat kanavoida tunteitaan. Jos minä koen jonkin voimakkaan kokemuksen, hyväksyn sen sellaisenaan, eikä minulle tule tarvetta selittää asiaa jollain yliluonnollisella. Ihmismieli on vaikuttava kapine, yliluonnollisetkin kokemukset ovat ihan luonnollisia. No, se siitä.
Miten tähän ajattelutapaan suhteutuu sitten teatterin ilmaisukeinot? Elokuvissa vihaan ylinäyttelemistä. Pidän esim. Kaurismäen hiljaisista hetkistä sekä vaivaantuneesta mutta runollisesta dialogista. Elokuvan näytteleminen on erilaista kuin teatterin. Teatterissa täytyy olla dramaattisempi, ottaa huomioon erilaisia asioita. Minullahan teatteri on suhteellisen uusi tuttavuus. Mikä siinä minua viehättää? Ehkä se on se armottoman todellinen läsnäolo. Hahmoja ei katsella ‘kaukaa’ ruudun välityksellä, vaan se on siinä ihan lähellä. Vaikka se esittää jotain muuta, on se hahmo läsnä todella vahvasti.
On osuvaa, että kirjoittaessani tätä äitini soittaa vierailusuunnitelmineen, ja minä joudun keskeyttämään tajunnanvirtani. Kaikki lässähtää totaalisesti. Todennäköisesti tätä en tule edes julkaisemaan, koska kirjoitan tätä ilman internetyhteyttä bussissa, matkalla vaasasta poriin. Harmillinen omakätinen sensuuri saattaa hyvinkin iskeä seuraavien kahden tunnin aikana. Kello on yli puolenpäivän, kotona pitää tiskata ja suunnitella huomisen ikea-reissun tarpeita. Ehkä sittenkin julkaisen tämän. Kirjoittaminen on kivaa. Ja ihmisistä on kiva lukea kun kirjoittaja kirjoittaa henkilökohtaisista asioista. Niin se vain on.
Olen pitkään ollut valokuvaaja identiteetiltäni. Se on ollut ilmaisumuodoista kaikkein omin juttu. Luin pitkästä aikaa Roland Barthesin Valoisaa huonetta. Barthes kirjoittaa valokuvan monimutkaisesta ja erityisestä suhteesta todellisuuteen. Barthes alkoi tutkimaan valokuvaa törmättyään napoleonin veljeä esittävään valokuvaan. Hän järkyttyi kun tajusi katsovansa silmiä jotka ovat nähneet keisarin.
Näyttelijä voi välittää paljon enemmän asioita kuin historiallisesti kiehtovaa faktaa. Näyttelijä voi näytellä. Esimerkiksi Napoleonin sisäisiä ristiriitoja tai henkistä kasvua, tai hetkeä ennen loppua. Näyttelijän kyyneleet ja hikipisarat voivat lentää katsojan päälle, tuskan huudot voivat kaikua korvissa. Kiehtovaa!
Lopetan tämän postauksen kirjoittamisen tähän. Halusin tällä osoittaa, mitä kamppailua mieleni käy jatkuvasti liittyen teatteritaiteen ilmaisukeinoihin. Se on niin uutta ja outoa, samalla äärettömän kiehtovaa.
Nuoren Sukarin hahmoon liittyen olen alkanut löytää oikealta tuntuvaa ulkoista olemusta. Isän vanha villalakki ja ruudullinen puuvillapaita vievät oitis vuosikymmeniä taaksepäin. Odotan innolla nähdäkseni mitä Aarni on tehnyt tukalleen. Aiomme lähipäivinä otattaa kuvat markkinointia varten. Olemme onnekkaita kun saamme asiassa apua Porin teatterin pressikuvaajalta. Odotan innolla julisteiden tekoa. Ajattelisin jotain pelkistetyn tyylikästä, hahmot valkoisella pohjalla. Nuori ja vanha Sukari rinnastettuna. Katsotaan mitä siitä syntyy. Stay tuned!
ps. Seppo Luodolta Vaasasta aivan loistava idea! ‘DOING->BEING’ voisi olla kolmannen kohtauksen kantava teema ja filosofia. Ideoita tulvii! Aarnille varmasti myös?
Kategoria(t): Sukari -näytelmä
Minulla on väärä asenne!
Perjantaina ilmestyneen Satakunnan Viikko -lehden otsikon sanoma on selkeä: Sukarin voima on yritteliäisyydessä ja luovassa hulluudessa. Minun tulee siis olla positiivinen ja luova tullakseni kasvuyrittäjäksi, huom. siis todelliseksi raketiksi eikä vaan yhden pikkunarikan pitäjäksi! Turhaa minä tässä vollotan auki kaiken maailman murheitani, ei Topikaan niin tee, ei ainakaan julkisesti. Nyt siirryn kasvu-uralla!
Rupesimme eilen Harrin kanssa miettimään esityksemme markkinointia ja levitysstrategiaa; mitä kaikkea voimmekaan tehdä, maailma on täynnä liiketoimintamahdollisuuksia, niin myös teatterin genressä. Olemme muuttumassa näytteleviksi liikemiehiksi joiden tuoteimago on selkeästi brändätty. meillä ei ole kilpailijaa, on vain yksi Topi. Mitä me tavoittelemme, aloitteleville yrittäjä-opiskelijoille koulutusta vai itsellemme kunniaa ja mainetta? Alkaako esitys paisua uusiin mittoihin vai mekö tässä vain pullistelemme lihaksiamme?
Olen tulossa optimistiksi, matkalla sukariksi.
Puhuin tänään SAS Instituten konsultin kanssa päähenkilömme julkisuuskuvasta ja hän oli sitä mieltä että se on aivan syvältä. Hän on kerran kuunnellut Topia ja piti erityisesti hänen avoimesta itsekritiikistään; miten heikkouksien tunnistaminen ja tunnustaminen ovat hänen vahvuuksiaan. Toinen puoli asiasta on sitten se, miten julkisuus muokkaa hänen imagoaan, valitsee piirteitä, yksinkertaistaa, paketoi ja myy pelkällä otsikolla. Tapaus Laura Voutilainen on hyvä esimerkki tästä, maksut ulosotossa on uutinen ja pienellä sivulauseella todettu että NE ON MAKSETTU. Laura, here I come, after you!
Harri on päässyt räkätaudistaan mutta minulla on edelleen muuten vain tyhjä pää. En enää hanskaa kolmea työtäni limittäin ja lomittain, matkustelua Jawalla Hyvinkäältä Porvooseen ja sitten Hesan kautta Poriin. Alan unohdella asioita; posti jää laatikkoon, seuraava soitto voi olla Lindorfista, en saa enää tarvittavaa pääomaa kasaan jotta selviäisin kaikesta, maine menee mutta kun sitä ei ole vielä karttunut riittävästi jaettavaksi kaikelle kansalle, tuhlattavaksi ja poisheitettäväksi.
Yritän sisäistää rooliani mutta olen liikaa kiinni omissa pienissä arkipäivän detaljeissani; vastasinko tämän opiskelijan kysymykseen korvaavuuksista, ilmoittauduinko jo syyskuun Tila-seminaariin, en muistanut kertoa Laurille että en pääse torstain Porvoo-sessioon jne, jne. Pitääkö minun vain luopua tästä kaikesta yhden niin mitättömän päämäärän takia – tulla hetkeksi joksikin toiseksi, katsojien riepoteltavaksi ja tutkijoiden koe-eläimeksi, teatterirotaksi jolla on vain laboratorioarvo meidän tutkimusyhteisölle? Mutta onhan se niin kuin Harri totesi omassa blogissaan: “Toivo ei voi meitä enää auttaa, meidän pitää ottaa vastuu koko proggiksesta, meidän pitää ruveta yrittämään!”
Luin tänään Harrin matskua uudestaan ja innostuin hänen ehdottamasta kolmen kohtauksen välisestä dynamiikasta: ekassa kohtauksessa paljon ujoutta, outoutta, toiseutta lavalla sopivan äänimaailman ja olemattoman mutta kuitenkin tunnistettavan liikkeen avulla ja sitten nopea siirto keskelle isoja rakennushankkeita, tekemistä, touhua ja minä kaiken keskellä ohjaamassa tarinaa oman mieleni mukaan. Kolmas kohtaus on sitten asioiden synteesi; analyysi ja synteesi; ja sitä seuraa “neljäs kohtaus” eli johtopäätös, jonka kirjoittavat taiteellinen kritiikkikoneisto ja tieteellinen tutkimusyhteisö. Harvoin esitystä voidaan teilata sekä tiedon, faktojen että fiktion perusteella. Mitä minulle itselle jää jäljelle kun tämä palautemassa pääsee täyteen vauhtiin ja teilaa kaiken näkemänsä ja kokemansa? Onko se Armollinen Tuomari, Kaikkivaltias, kaiken yläpuolella oleva Olevaisen Kriitikko, päästätkö minut tästä kaikesta pahasta mahdollisimman pienin henkisin vaurioin, sillä Sinun on valtakunta, voima ja kunnia, iänkaikkisesti. Vai eikö sieltäkään tipu mitään?
Takaisin tähän maailmaan. Harri ja PYTin hallituksen jäsen Tuomas odottavat kohta alhaalla yliopistokeskuksen aulassa, pitää puhua hiukan ylioppilasteatterin liiketoiminnasta, miten saadaan Sukari- näytelmän investoinnit katettua esitys- ja muilla tuloilla? Miten karhu nyljetään kun sen kaatamisestakaan ei ole täyttä varmuutta? No, yrittäjälle tuttu haaste!
Lähden ala-aulaan ristiriitaisten tunteiden vallassa, mutta en haavoittuneena, tai vielä vähemmän kaadettuna, sillä vastuu tuloksesta on nyt ainostaan meidän. Olemme nyt vasta aikomusvaiheessa, jatko on kiinni motivaatiomme nostosta, ylläpidosta ja sen suuntaamisesta. Nyt töihin ja sassiin!
Kategoria(t): Sukari -näytelmä
Olen tänään vielä ollut kovan flunssan kourissa. Piti raahautua käymään duunissa, täyttämässä lomakkeita. Kun lähdin sieltä, Porin keskustassa vallitsi täydellinen hiljaisuus. En tiedä johtuiko se siitä että pääni on täynnä räkää, vai siitä että Porissa nyt vaan joskus on aika hiljaista. Kaikki vaikutti kuitenkin kiireettömältä – liikemiehet eivät hosuneet eivätkä juopot möykänneet grillin penkillä, kuten tapana on. Oma tinnitukseni hallitsi äänimaailmaa. Tämä rauhoitti minua.
Ajattelin; onko Toivon elämässä tällaisia hetkiä, vai painaako Topi niiden ohi mahdollisimman lujaa, luoden kaaosta sinne missä harmonia vallitsee? Veikkaan jälkimmäistä.
Heti kun minä painoin raakasti duunia jokusen viikon kunnolla lepäämättä, sairastuin. Olen ihan iloinen siitä, että kehoni osaa vaatia taukoja, kun en sitä aina itse osaa.
Vasta nyt huomaan. Mihin minulla oikeastaan on kiire? Ihmiskunnassahan vapaa-aika on lisääntynyt koko ajan, samaan tahtiin kuin stressi ja kiire. Miksi Toivo Sukari masentuu aina lomalla? Miksi minä olen levoton kun on vapaata? Pitääkö yrittäjän koko ajan tehdä jotain?
Tänään sentään katsoin hyvällä omallatunnolla Dr. Philiä ja Simpsoneita televisiosta.
Kategoria(t): Sukari -näytelmä
Topi kertoi meille avoimesti nuoruudestaan torstaina. Minä kerroin myös Topille avoimesti omasta nuoruudestani. Hän tokaisi, että oli nuorena ‘tosi laiha ruipelo’. Katseli minua päästä varpaisiin ja – pelasti tilanteen – sanomalla ‘vieläkin laihempi kuin Harri’.
Olemme nyt kuunnelleet tuntikausia haastattelunauhoja ja tavanneet topin. Olemme molemmat, Aarnin sanoin, saturaatiopisteessä. Taustatyö on täydellinen. Oleellisilta osin tunnemme Toivo Sukarin mielenmaiseman – niin silloin kuin nytkin.
Ollaan tultu siihen pisteeseen, kun Toivo ei enää voi meitä auttaa. Vastuu on kokonaan meidän. Hyvin rakennettu hahmo ei vielä riitä. Esitystavan pitää osua kohdalleen. Samoin näytelmän rakenteen. Valaisun. Äänimaailman. Kehonkielen. Tiedostamattoman ja tiedostetun.
Päässä pyörii miljoona eri käsikirjoituksen rakennevaihtoehtoa. Yritämme ehkä innoissamme mahduttaa liikaa juttuja samaan näytelmään. Kaikilla edellä mainituilla keinoilla pystyy luomaan jännitteitä. Emme kuitenkaan halua mitään tarusormustenherrasta -tykitystä, joten yritetäänhän pitää hommat simppelinä.
Nyt koitan kirjoittaa jotain kaurismäkeläisen pelkistettyä, jonka lähetän Aarnin ihmeteltäväksi.
Kategoria(t): Sukari -näytelmä
Eilen oli Sukarin vierailu PYTin kutsumana. paikalla olivat näyttelijöiden lisäksi yrittäjyyden proffa Pia Arenius sekä toimittajat Satakunnan Yrittäjistä ja verkkolehdestämme.
Topi tuli takki liehuen yliopistokeskuksen ala-aulaan ja esittelin Pian ennen sessiomme alkua. Puhuimme hetken yrittäjyydestä ja meidän proggiksesta, totesimme, että meni syteen tai saveen niin täysillä mennään. Vauhtia yrittäjällämmekin piisasi, eteenpäin piti päästä nopeasti, joko aiheessa tai metreissä, paikalleen ei saanut jäädä. Hiljaisuuden sietokyky tai äänettömyydestä nauttiminen eivät kuulu yrittäjämme arkipäivään, miten lienee vapaa-ajalla, tuoko tuulen kuulosteleminen mielenrauhaa vai lisääkö toimettomuus stressiä? Voiko ihminen olla jatkuvasti tai melkein aina aktiivinen vai vaan näytellä että on? Ovatko impressio, draivi ja kiima teatterin ominta osaamisaluetta vai näytteleekö Topikin sitä mitä hän on? Kumpi meistä tulee näyttelemään “paremmin”, Topin roolihahmo 30.10. vai Sukari joka päivä itse?
Topin tulo ei jännittänyt yhtään, enemmänkin olin huolissani siitä, miten näyttelijämme pääsevät paikalle mutta onneksi kaikki sujui hyvin ja tunnelma oli mukavan rento. Ja monta avointa kysymystä sai lisävalaistusta, yrittäjän jatkuva halu tulla enemmän sinuksi itsensä kanssa, saada aikaan ja päteä, kasvaa aikuiseksi kuitenkaan täysin tulematta sellaiseksi. Tunsin mielihyvää kun Topi kertoi ujosta pojasta joka ei myynyt seitsemään päivään yhtään sohvakalustoa eikä siltikään luovuttanut. Miten talon emäntä tai isäntä (usein molemmat) olivat sitä mieltä, että eivät he tarvitse mitään mutta Topi ei luovuttanut. Ujous ja varovainen päättäväisyys olivat kuitenkin ne attribuutit joiden hahmossa pohojalaastalon isäntäväen kukkaron nyörit avautuivat jumalaiseksi lopuksi, Ja taas nuori matkamies jatkoi ajoaan kohti seuraavaa itsetunnon testiä muutama markka rikkaampana. Yrittäjällä ei ole kielisetissään ei-sanaa, ei tarkoittaa mahdollisesti kyllä mutta väliin tarvitaan aitoa (opittua, näyteltyä) kiinnostusta, ei saa olla asiakastaan ylempänä, ei vaikka mieli joskus tekisi!
Harri sai varmasti tapaamisesta paljon, ensimmäinen kerta kun oli. Topi huomautti, että Harrihan näyttää ihan nuorelta Sukarilta, hieman saisi vaan olla laihempi. Onnittelin Harria että laihari on edessä! Miten se muoto onkaan jossain vaiheessa tärkeämpää kuin sisältö, miltä näytän määrittää kuka olen.
Mietimme yhdessä Harrin kanssa tänään perjantaina näytelmän runkoa ja kohtauksia. Ajattelin itse että aloitammekohan näytelmän nykyhetkestä, vimmalla ja voimalla taustalla pasuunat soivat mahtipontisesti kaikessa waagnerimaisuudessaan; näytämme kuinka Sukarin “joukot” ovat päässeet jo Pohjanmaan perukoille ja syvälle Savoon asti. Osa yksiköistä on levittäytynyt Ruotsiin ja Baltian maihin mutta vaikeuksia on nyt myös tiedossa, huollon kanssa on ongelmia ja jotkut ryhmät uhkaavat jäädä ilman tarvitsemaansa päivittäistä ruoka-annosta mutta Topi hommaa resursseja vaikka lainalla, strateginen suunnitelma pitää ja sen mukaan mennään. Topi ei luovuta, taistellaan sitten vaikka viimeiseen mieheen. Toisaalta tuntuu siltä , että Topi ei uhraa ketään muuta kuin itsensä, kaikki saa mennä mutta kukaan muu ei saa jäädä tyhjän päälle. Naulitkaa minut mutta ristin pitää olla maskulainen!
Keskustelimme eilen illalla myös asiakaslähtöisyydesta, miten tuntea asiakastarpeet, mitä tarvitsee tutkia ja seurata jotta voi tehdä strategisia päätöksiä. Topin mielestä sitä ei voikaan selvittää etukäteen (edes riittävällä tasolla), pitää luottaa itseensä ja käyttää talonpoikaisjärkeä. Pia-proffa painotti, että koskaan ei voi saada täyttä varmuutta tutkimalla. Onko Sukari improvisoija joka haistaa liiketoimintamahdollisuudet nenällään vai ohjaako toimintaa puhdas järki? Kombinaatio on “stuck-in-the-middle” ja kilpailuetu on portterilaisittain menetetty.
Tänään kirjoitamme kässäriä ja huomenna katsotaan mitä meillä on. Kolme kohtausta; yksi, kaksi ja integraatio, tässä se on! Topin nuoruusvaiheen yrittäjyyaikomusta pitää “venyttää” jotta sitä voi myös tutkia, siinä on näytelmän fokus. Paljon jää intuition ja tulkinnan varaan, ei voi olla varmaa suunnitelmaa, sanoisi Topikin.
Topi on varmaan tänään Lempäälässä, rahoitusmarkkinat ovat edelleen turbulenssit ja raha katsoo tarkkaan kuka nai kenetkin. Karkeat businessnäpit voivat palaa näinä aikoina nopeastikin, taiteilijan hellät kädetkin ovat tässä vaarassa.
Sukari saapuu Poriin huomenna klo 18 ylioppilasteatterin vieraaksi. Samalla avaamme syksyn toimintakauden ja pidämme PYTin hallituksen epävirallisen kokouksen.
Nyt on ensimmäinen totuuden paikka, totinen paikka, ainakin minulle. Minkä näkökulman otamme yrittäjyyteen ja Topin maailmaan? Lavalla on 30 vuoden aikajänne sukarismia, miten saamme olennaisesta kiinni ja asetelmat toimimaan? Bulevardilehdet luulevat, että tässä ollaan tekemässä jotain sankaritarinaa, uutta episodia koko kevään ja kesän velloneeseen keskusteluun yrittäjän yksityisasioista, ikään kuin Sukari olisi henkilö jolla on vain yksi identiteetti ja se on brändätty hänen lihaansa Ilta-Sanomien ja viikkolehtien kohuotsikoilla.
“Sukari ohjaa näytelmän”, tästä tulee “Sukarin näytelmä” julistivat otsikot viikko, kaksi sitten. “Business on draamaa”, totesi Talouselämä perjantaina. Minkä keskustelun olemmekaan aloittaneet, mutta nyt on aika tehdä töitä ja katsoa mitä tästä kaikesta tuleekaan. Huomenna, Pohjoisranta 11 ja auditorium kello kuusi määrittävät paikan ja ajan jossa nuori yrittäjänalku-Topi kohtaa paljon saavuttaneen isänsä, hänen elämänkaarensa on tuossa edessämme, roolit metrin päässä toisistaan, isä ja poika. Ja mitä tahän sanoo vieraamme? Mitä evästyksiä, ohjeita, toivomuksia, vaatimuksia ja miten niihin suhtaudumme? Miten erotamme yrittäjyyden tämän ihmisen muusta identiteetistä, onko se edes mahdollista, voiko yrittäjyyttä tutkia puuttumatta ihmisen persoonaan, niihin voimiin jota häntä ajavat eteenpäin? Schumpeter-hevonen laukkaa tsunamin lailla kohti jotain vielä isompaa ja merkittävämpää, luova tuho on päästetty vapaaksi ja levittäytyy kaikkialle näkymättömän käden ohjaamana.
Kuka meitä huomenna ohjaa?
Huomenna.
Ilta alkaa hämärtää Pasilassakin jo ennen kello kahdeksaa. Istun työhuoneessani ja takana on 13-tuntinen työpäivä. Aamulla lähdin klo 7 ajamaan Jawalla kohti Hyvinkäätä; Rauhala-salissa alkoi klo 8 strategian jalkauttamisen kurssin aloitusluentoni ja lauteilla noin 40 tradenomiopiskelijaa. Kerroin Sukari-näytelmästä, olen taiteilija, ei sille voi mitään. Mutta Fayol, Chandler, Mintzberg, Ansoff, Weick, Johnson ja Scholes, Thompson ja Kamensky ym. odottivat jo vuoroaan, moisala sai väistyä suurempien nimien tieltä.
Liiketoimintaan kuuluu olennaisena osana strateginen ajattelu ja johtaminen; analyysit, valinnat ja jalkauttaminen – niin opetetaan (ja itsekin opetan, paitsi kun päästän Weickin irti, no sense is not nonsense). Minua ihan yllätti kun Harrilla oli lauantaina niin kirkkaita visioita siitä miltä näytelmämme tulisi näyttämään lavalla. Pohdin, että yrityksissä vision tuottaminen on varattu privileegiolle eli johdolle ja yrittäjän vision se vasta onkin vain hänen. Voin kuvitella miten vaikeata yrittäjän on antaa muiden muuttaa tai säätää sitä – oma lapsi kun on. Koin saman tunteen Harrin kanssa, eikö tämä näytelmä olekaan minun Isabel-tyttöni ja oivalsin että näin on hyvä, meidän täytyy jakaa kaikki, jopa visiot vaikka se tekisi kipeää.
Kukaan ei muuten puhu tosissaan duunarien visioista ja miten ne suhteutuvat yrityksen visioihin, lienee heidän näkökulmansa liian kapeita tai jopa vallan kelvottomia, luovuuden liika kasvu on liikakasvua, visiot harvojen herkkua. Mikä mahtaa olla yrittäjämme visio, missä sen raja menee, milloin kääntyy trendi ympäri; tuleeko pienuudesta ja ekologisuudesta seuraava visio, missä markkinavoimat menevät, onko urhea yrittäjämme allon harjalla vai vihreän harjan alla?
Talouselämässä oli perjantaina juttu nimeltä Business on draamaa; kyllä nyt Porin ylioppilasteatteri näkyy medioissa. Onko meillä PYTissä vahva visio? Uskon niin mutta se ei ole minun – ellen saa tehdä pitkälti omia juttujani! Olenko siis kuitenkin pohjimmiltani yrittäjä? Onko taiteilijan visiointikyky sukua yrittäjän vastaavalle? Melkein uskaltaisin sanoa että…
Hyvää yötä.
