Porin Ylioppilasteatteri

Eilen oltiin Keravalla, Katselemassa ja ihailemassa Kerava-salia. Melkoisen otollinen paikka teatteritoiminnalle, mitä siellä ilmeisesti on touhuttukin jonkin verran. Tapasin äänisuunnittelijamme ensimmäistä kertaa, ja täytyy sanoa että kyllä Jaskalla on palikat hallussaan. Jaska osaa mm. tuoda jumalan tilaan äänen avulla. Sitä ei ihan joka heppu osaa.

Päästiin todella paljon eteenpäin myös kässärin osalta. Prosessi on jotenkin ollut pitkä ja täynnä ylämäkiä, armotonta hinkkaamista aina ennen niitä pieniä läpimurtoja. Omaan työhöni liittyen huomaan, että on tärkeää että ymmärrän kokonaisuuden. En pysty käskettynä luomaan kohtaukseen vahvaa minuuden tunnetta näkyväksi pelkästään olemukseen. Eilen kuitenkin iltapäivällä, pitkän uurastuksen jälkeen meillä alkoi paketti hahmottua. Helpottaa kun ajattelee omia kohtauksia yhtenä yhtenäisenä kohtauksena. Nyt siinä on järkeä.

Tänään on kässäripäivä, ja huomiseksi pitäisi saada yksityiskohdat hiottua, kun treenaamme Jaskan kanssa pasilassa. Omaan osuuteeni olen ehkä keksinyt lopullisen rakenteen, yksi artefakti sentään uupuu vielä. Aarni on töissä ja soitteli innoissaan kirjoittelevansa loppukohtausta. Loppukohtauksen vuorosanat, ne on ne mitkä räjäyttää tämän pankin. Odotan niitä innolla.

Nyt taidan lähteä Porvoon keskustaan etsimään ravintoa itselleni ja tuliaisia tytölleni, huomenna lähden loppuviikoksi Poriin mm. työasioita hoitamaan.

Kahvia, kahvia ja kahvia. Koko pannullinen. Mitä olisi maailma ja kaikki sen palaverit ilman kahvia? Koko palaverin käsite kärsisi. Tehtiin taas Aarnin kanssa pieniä läpimurtoja kässärin kanssa. Meillä on myös näytelmän soundtrackin säveltäjä sekä julisteiden suunnittelija – kaikki ammattilaisia ympärillä, muut paitsi me itse.

<sarcasm> Mehän ei vielä tiedetä yhtään mitä ollaan tekemässä. Mutta sehän vain tuo projektiin sellaisen mukavan yllätyksellisen, etten sanoisi jopa taiteellisen, lisäsäväyksen. <\sarcasm>

Erlend Loe on loistava kirjailija. Hän kirjoittaa omalla tyylillään, naiivin realistisesti, turhaa mystiikkaa välttäen. Vihaan turhaa mystiikkaa. Siksi en koskaan ole pitänyt fantasiaelokuvista tai -kirjallisuudesta. Ehkä minulla on vaan huono mielikuvitus. En usko mihinkään yliluonnolliseen. Minua ärsyttää aina suunnattomasti fantasiahahmot, niillä on selkeät kohderyhmät, joille ne ovat muka tosi kiehtovia. Muka kiehtovuus ei kiehdo minua. Ihmisillä on varmasti omat tavat kanavoida tunteitaan. Jos minä koen jonkin voimakkaan kokemuksen, hyväksyn sen sellaisenaan, eikä minulle tule tarvetta selittää asiaa jollain yliluonnollisella. Ihmismieli on vaikuttava kapine, yliluonnollisetkin kokemukset ovat ihan luonnollisia. No, se siitä.

Miten tähän ajattelutapaan suhteutuu sitten teatterin ilmaisukeinot? Elokuvissa vihaan ylinäyttelemistä. Pidän esim. Kaurismäen hiljaisista hetkistä sekä vaivaantuneesta mutta runollisesta dialogista. Elokuvan näytteleminen on erilaista kuin teatterin. Teatterissa täytyy olla dramaattisempi, ottaa huomioon erilaisia asioita. Minullahan teatteri on suhteellisen uusi tuttavuus. Mikä siinä minua viehättää? Ehkä se on se armottoman todellinen läsnäolo. Hahmoja ei katsella ‘kaukaa’ ruudun välityksellä, vaan se on siinä ihan lähellä. Vaikka se esittää jotain muuta, on se hahmo läsnä todella vahvasti.

On osuvaa, että kirjoittaessani tätä äitini soittaa vierailusuunnitelmineen, ja minä joudun keskeyttämään tajunnanvirtani. Kaikki lässähtää totaalisesti. Todennäköisesti tätä en tule edes julkaisemaan, koska kirjoitan tätä ilman internetyhteyttä bussissa, matkalla vaasasta poriin. Harmillinen omakätinen sensuuri saattaa hyvinkin iskeä seuraavien kahden tunnin aikana. Kello on yli puolenpäivän, kotona pitää tiskata ja suunnitella huomisen ikea-reissun tarpeita. Ehkä sittenkin julkaisen tämän. Kirjoittaminen on kivaa. Ja ihmisistä on kiva lukea kun kirjoittaja kirjoittaa henkilökohtaisista asioista. Niin se vain on.

Olen pitkään ollut valokuvaaja identiteetiltäni. Se on ollut ilmaisumuodoista kaikkein omin juttu. Luin pitkästä aikaa Roland Barthesin Valoisaa huonetta. Barthes kirjoittaa valokuvan monimutkaisesta ja erityisestä suhteesta todellisuuteen. Barthes alkoi tutkimaan valokuvaa törmättyään napoleonin veljeä esittävään valokuvaan. Hän järkyttyi kun tajusi katsovansa silmiä jotka ovat nähneet keisarin.

Näyttelijä voi välittää paljon enemmän asioita kuin historiallisesti kiehtovaa faktaa. Näyttelijä voi näytellä. Esimerkiksi Napoleonin sisäisiä ristiriitoja tai henkistä kasvua, tai hetkeä ennen loppua. Näyttelijän kyyneleet ja hikipisarat voivat lentää katsojan päälle, tuskan huudot voivat kaikua korvissa. Kiehtovaa!

Lopetan tämän postauksen kirjoittamisen tähän. Halusin tällä osoittaa, mitä kamppailua mieleni käy jatkuvasti liittyen teatteritaiteen ilmaisukeinoihin. Se on niin uutta ja outoa, samalla äärettömän kiehtovaa.

Nuoren Sukarin hahmoon liittyen olen alkanut löytää oikealta tuntuvaa ulkoista olemusta. Isän vanha villalakki ja ruudullinen puuvillapaita vievät oitis vuosikymmeniä taaksepäin. Odotan innolla nähdäkseni mitä Aarni on tehnyt tukalleen. Aiomme lähipäivinä otattaa kuvat markkinointia varten. Olemme onnekkaita kun saamme asiassa apua Porin teatterin pressikuvaajalta. Odotan innolla  julisteiden tekoa. Ajattelisin jotain pelkistetyn tyylikästä, hahmot valkoisella pohjalla. Nuori ja vanha Sukari rinnastettuna. Katsotaan mitä siitä syntyy. Stay tuned!

ps. Seppo Luodolta Vaasasta aivan loistava idea! ‘DOING->BEING’ voisi olla kolmannen kohtauksen kantava teema ja filosofia. Ideoita tulvii! Aarnille varmasti myös?

Olen tänään vielä ollut kovan flunssan kourissa. Piti raahautua käymään duunissa, täyttämässä lomakkeita. Kun lähdin sieltä, Porin keskustassa vallitsi täydellinen hiljaisuus. En tiedä johtuiko se siitä että pääni on täynnä räkää, vai siitä että Porissa nyt vaan joskus on aika hiljaista. Kaikki vaikutti kuitenkin kiireettömältä – liikemiehet eivät hosuneet eivätkä juopot möykänneet grillin penkillä, kuten tapana on. Oma tinnitukseni hallitsi äänimaailmaa. Tämä rauhoitti minua.

Ajattelin; onko Toivon elämässä tällaisia hetkiä, vai painaako Topi niiden ohi mahdollisimman lujaa, luoden kaaosta sinne missä harmonia vallitsee? Veikkaan jälkimmäistä.

Heti kun minä painoin raakasti duunia jokusen viikon kunnolla lepäämättä, sairastuin. Olen ihan iloinen siitä, että kehoni osaa vaatia taukoja, kun en sitä aina itse osaa.

Vasta nyt huomaan. Mihin minulla oikeastaan on kiire? Ihmiskunnassahan vapaa-aika on lisääntynyt koko ajan, samaan tahtiin kuin stressi ja kiire. Miksi Toivo Sukari masentuu aina lomalla? Miksi minä olen levoton kun on vapaata? Pitääkö yrittäjän koko ajan tehdä jotain?

Tänään sentään katsoin hyvällä omallatunnolla Dr. Philiä ja Simpsoneita televisiosta.

Topi kertoi meille avoimesti nuoruudestaan torstaina. Minä kerroin myös Topille avoimesti omasta nuoruudestani. Hän tokaisi, että oli nuorena ‘tosi laiha ruipelo’. Katseli minua päästä varpaisiin ja – pelasti tilanteen  – sanomalla ‘vieläkin laihempi kuin Harri’.

Olemme nyt kuunnelleet tuntikausia haastattelunauhoja ja tavanneet topin. Olemme molemmat, Aarnin sanoin, saturaatiopisteessä. Taustatyö on täydellinen. Oleellisilta osin tunnemme Toivo Sukarin mielenmaiseman – niin silloin kuin nytkin.

Ollaan tultu siihen pisteeseen, kun Toivo ei enää voi meitä auttaa. Vastuu on kokonaan meidän. Hyvin rakennettu hahmo ei vielä riitä. Esitystavan pitää osua kohdalleen. Samoin näytelmän rakenteen. Valaisun. Äänimaailman. Kehonkielen. Tiedostamattoman ja tiedostetun.

Päässä pyörii miljoona eri käsikirjoituksen rakennevaihtoehtoa. Yritämme ehkä innoissamme mahduttaa liikaa juttuja samaan näytelmään. Kaikilla edellä mainituilla keinoilla pystyy luomaan jännitteitä. Emme kuitenkaan halua mitään tarusormustenherrasta -tykitystä, joten yritetäänhän pitää hommat simppelinä.

Nyt koitan kirjoittaa jotain kaurismäkeläisen pelkistettyä, jonka lähetän Aarnin ihmeteltäväksi.

Heräsin väsyneenä kamalaan päänsärkyyn. Mahtaako johtua siitä, että edellinen päivä oli ylitsevuotavan inspiroiva ja elämyksellinen. Näytelmäharjoitukset olivat kuin adrenaliinipiikki persuksiin, ja illalla koin täydellisen kauniin hetken. Porin teatterilla oli esiintymässä enemmän tai vähemmän porilaisia muusikoita. John Mcgregorin kitara reistaili. Trio luopui sähköstä, soitti viimeisen kappaleensa täysin akustisena, lavan reunalla, täysin hiljentyneelle katsomolle. Ja porilaiset kyynelehtivät. Sain uuden unelman.

Minua vaivasi eilen epämääräinen tunnelma ennen tapaamista Aarnin kanssa. Tuntui etten saa Sukarista otetta, koska en ole häntä tavannut. Mutta eipä sillä niin väliä. Yleinen harhaluulohan on, että näytelmä kertoo konkreettisesti pelkästään Toivo Sukarista. Näytelmän sanoma kietoutuu kuitenkin yhteiskunnallisten ja psykologisten teemojen ympärille.

Topin ulkoisen habituksen jäljittelemisen sijaan on paljon tärkeämpää saada ote omista ajatuksista näihin teemoihin liittyen. Samaistun haastatteluaineiston ja Aarnin kertomusten perusteella moniin asioihin Toivon elämässä. Sama palo, näyttämisen halu; lisää, enemmän, uutta, loputtomasti…! Se on hyvä. Silloin lopputulos on itseilmaisua, ei pelkkää esittämistä.

Miltä näyttää tie menestykseen? Voinko minäkin joskus näyttämöllä tuottaa ihmiselle yhtä vahvoja tunne-elämyksiä kuin kaksi laulaja-kitaristia minulle eilen? Vuosi sitten en olisi edes uskaltanut uneksia. Mitä kaikkea minä voin antaa yrittäjyysopiskelijoille tämän näytelmän avulla?

“Whatever I did, that accomplished something, I’m glad for it. But there’s always so much more to do, I’ve never felt complete, I’ve never felt satisfied.”
-James Nacthwey

Harri

Olen tällä hetkellä matkalla syvälle Toivo Sukarin nuoruuteen. Olen kaivellut haastatteluaineistoista faktoja, analysoinut, tulkinnut ja peilannut. Pala palalta ne pitää ymmärtää ja niihin pitää osata samaistua. Uskomatonta, miten selkeästi näen kokonaisuudessa oman nuoruuteni.

Perinteinen suomalainen nuoruus; ei erityisen yksilöllisyyteen, menestymiseen tai riskien ottoon kannustava ilmapiiri. Alla kytevä kunnianhimo alkaa kapinoida. Jossain vaiheessa syttyy liekki, hei, minä voin tehdä elämässä mitä itse haluan. Kaikki on mahdollista.

Eikä kyseessä ole edes maallisen mammonan tavoittelu, vaan onnistuminen ja oma kehitys. Saa tehdä sitä mitä haluaa ja osaa, ja tehdä sitä kunnialla. Kiteytyykö tässä yrittäjän sielu?

Tänään aloitan matkan myös itseeni, selvää rajaa ei enää ole. Ihan varmasti nuoren Toivo Sukarin roolihahmossa tulee olemaan paljon omaa itseäni.

Harri Joensuu